Pohjoisen taigan eläimistä hirvi ja karhu ovat vuoronperään ja jopa yhtä aikaa kilpailleet palvotuimman eläimen paikasta. Suomemme saloilla ovat jossakin kohtaa vaellellut heimoja, joista osa on ollut hirvenpalvojia ja osa karhunpalvojia. Juha Kuisman mielenkiintoisen artikkelin pohjalta voisi jopa tehdä maantieteellisiä jakoja idän ja lännen välillä.
Aikana jolloin taikuus vielä ylitti tiedon, kaukana siinä historiassa jossa mytologia ja metsien jumalat ohjasivat ihmisten toimintaa, karhulla on kuitenkin aina ollut vahvin ja jotenkin taianomaisin rooli.
Karhu on ollut niin kunnioitetussa asemassa että sitä on kohdeltu jopa jumalana. Joissain tulkinnoissa metsän jumala Tapio ja Otavan olkapäillä syntynyt Kontio ovat jopa yksi ja sama hahmo. Joka tapauksessa niin paljon karhua on pelätty ja kunnioitettu ettei sen oikeaa nimeäkään ole saanut lausua. Siksi tällä metsien kiistattomalla ruhtinaalla on monia yhtä rakkaita nimiä. Osaisitko sinä luetella ne kaikki?
Vanhaan suomalaiseen mytologiaan on aina kuulunut myös metsän ja luonnon kunnioitus. Hyvin luonnollista sillä metsä on keräilijä-metsästäjille elämän kannalta olennaisimman, ravinnon. Aina kun Tapio on jotakin antanut, on häntä siitä myös nöyrästi ja runsain mitoin kiitetty.
Varsinkin karhunkaatoon on liitetty mitä suurimpia riittejä jotta jumalat leppyisivät kun joukosta on yksi viety. Karhunkallohonkaan on moni karhunkallo ripustettu jotta metsän kuningas pääsisi takaisin syntysijoilleen. Tästä ikiaikaisesta perinteestä voisi hyvin kuvitella olevan johdettu myös nykyaikaiseen metsästysmuistojen ripustamiseen liittyvä tapa. Sarvet seinällä voivat siis olla myös kunnioituksen osoitus, sekä tapa palata muistoissa taaksepäin.
Toki on myönnettävä että metsästykseen on liittynyt myös lieveilmiöitä, kuten esimerkiksi kauriin ja hirven katoaminen liki tyystin Suomemme saloilta. Varsinkin kauris, ikiaikainen tarvas, kohtasi 1600-luvulla vähän samanlaisia haasteita kuin mistä nykyajassa paljon puhutaan. Silloinkin ilmasto iski ja toi kylmän kauden, ja sen seurauksena sekä muutti kauriin elinolosuhteita että toi ihmisille katovuosien kautta nälänhädän. Nälässään jo viljelemään oppineet ihmiset joutuivat jälleen turvautumaan Tapion ruokakomeroihin, ja osin tietämättömyyttään metsästivät kauriin kadoksiin. Vastaavalla tavalla hirvi toi huonoina vuosina sotien välissä ravinnon ihmisten pöytiin.
Tapion viljaa on siis aina niitetty kun hätä ja nälkä ovat sitä vaatineet. Joskus kovallakin kädellä, mutta jos sen perusteella tuomitsee nykyaikaisen metsästyksen, on epäoikeudenmukaisella tiellä. Pitää ymmärtää että silloin ajat ovat olleet kovat ja asioita on tehty eloonjäämisen vuoksi. Kaiken tämän nykyajan paremmin valistetut metsästäjät ovat kuitenkin luonnolle pyrkineet antamaan takaisin. Kauriskin palasi Suomeen nimenomaan metsästäjien 1980-luvulla tekemien siirtoistutusten ansiosta. Kaiken kaikkiaan nimenomaan metsästäjät ovat nykyaikanakin niitä jotka parhaiten päivittäin näkevät luonnon tilan, ja pyrkivät hyödyntämään kehittynyttä tietouttaan kantojen tasapainottamiseen.
Tässä ajassa on sisi paljon erilaista kuin muinaisissa vuosissa, ja tieto tuonut valistuneisuutta. Enää ei nälkä ole ihan samalla tavalla vieraanamme, eikä metsästys siinä muodossa välttämätöntä. Kuitenkin, metsästys voisi olla taas ratkaisu moneen asiaan. Eläinkantojen tasapainot ovat heilahdelleen jo kauan osaltaan ihmisen toimien, riistan elinympäristöihin kaikin tavoin kohdistuvien muutosten johdosta. Esimerkiksi lähiöiden laajentuessa ovat monet eläimet joutuneet muuttamaan uusien asuinalueiden alta, vähintään vaihtamaan kulkureittejään. Riistan tarjoama lähiruoka on kenties kaikkein ekologisin ravinnon muoto koska sen kasvattamiseen ei tarvita keinotekoisia energiamuotoja. Näitä keskustelunaiheita ja näkökulmia löytyy varmasti tämän vuoden aikana blogiimme monta muutakin.
Pääasia on että synnyttämme parempaa yhteistä ymmärrystä keskustelun kautta. Kuten sanottua, mikään ei oikeasti ole niin mustavalkoista kuin tässä ajassa haluamme yksinkertaisuuden vuoksi ajatella. Kaikki riippuu kaikesta, eikä luonto tunnista ääripäitä koska evoluutio on olemassa. Me ihmisetkin muutumme, ja samalla ajattelumme.
Nykyaikainen metsästys voi silti edelleen ammentaa menneisyyden parhaat puolet, luonnon kanssa sopusoinnussa toimimisen ja saaliin 100 % hyödyntämisen. Jo kivikaudella mammutista menivät käyttöön kaikki, luut ja nahat. Karhunpalvojat pukeutuivat nahkaan, söivät lihat ja käyttivät luut tarvekaluihin, ja kaiken tämän jälkeen muistivat kiittää kaikesta tästä. Tässä kaikessa on edelleen sopiva sokkeli, kunnon perusta myös vuoden 2019 vastuulliselle eränkäynnille.
Yhden asian me voimme joukkoon lisätä: Meillä on digitaalisuuden aikana tietty helppous taltioida eräreissuillamme, metsästysmatkoillamme kokemia hetkiä. Aina kaiken ei tarvitse päätyä aseen laukaukseen tai sarviin seinälle, voimmehan helposti ripustaa takan viereen myös valokuvia näyttävien sisustustaulujen muodossa. Kyllä karskeinkin erämies sen tunnustaa että syksyn pakkasaamujen usvassa on juuri sitä karua kauneutta joka saa pohjoisen kansamme sydämet sykkimään, ja niiden aikana koetut elämykset kantavat pitkälle talven pimeyden yli. Jopa vuosien päähän. Tarvitsemme vain edelleen jonkin visuaalisen muistutuksen aiheesta, jonkin joka lennättää meidät takaisin hyviin hetkiin eränkäynnin parissa.
Muistot ovat siis modernin eränkäynnin ydin, kaikissa muodoissaan. Tämän kaiken kiteytymänä Kultainen Kontio valikoitui Vastuullisen Eränkäynnin tunnukseksi, muistuttamaan meitä riistan ja luonnon kunnioituksesta sekä kaikista niistä perinteistä joilla jo esi-isät metsän jumalia kiittivät.