Suomalaiseen eränkäyntiin on perinteisesti kuulunut vahvana sekä halu että tarve hankkia perheille ja kyläyhteisöille ravintoa sekä keräilemällä että metsästämällä. Maailma muuttuu, vai muuttuuko?
Sienten ja marjojen keräily jatkuu yhä, ei ehkä hengissäpysymistarkoituksessa vaan herkuttelun ja terveellisten elämäntapojen osana. Metsästys jatkuu, ei välttämättömänä pakkona vaan mm. elämysten ja rakkaan harrastuksen mahdollistajana. Tiedon lisääntyessä myös tuska riistakantojen tilasta ja sisällöstä kasvaa. Kannanhoitosuunnitelmat, riistakolmiot, suurpetoyhteistyö…kaikki nämä tarjoavat meille loppujen lopuksi tietoa hyödynnettäväksi. Kysymys kuuluu osaammeko ja haluammeko hyödyntää näitä tietoja tavoilla jotka edesauttavat riistakantoja? Vai käsittelemmekö kukin näitä tietoja ja mahdollisuuksia vain yksittäisinä, emme osana kokonaisuutta? Suomalaisen luonnon hyödyntämisessä olisi ehdottoman tärkeää pystyä avoimeen ajatteluun siitä, olemmeko varmasti ymmärtäneet oikein sekä oman että eläimistön merkityksen, että niiden ekologisen lokeron käsitteet.
Luonnon moninaisuus antaa meille erittäin hienot mahdollisuudet riistan lisäksi puhtaisiin luonnonmarjoihin, sieniin, ja muihin keräilytuotteisiin. Näiden mahdollisuuksista toimia sekä ansaintalähteinä, että indikaattoreina monipuolisen luonnon kuvaajina on jo monia. Koskahan saisimme vastaavat tavat ja ymmärryksen siirrettyä riistalihaan, turkiksiin sekä muihin riistasta saatuihin tuotteisiin?
Sorkkaeläinkantoja tulisi hoitaa paitsi määrällisin mutta myös laadullisin perustein. Vastuullisuutta ja ymmärrystä osoittaa se että kykenee metsästyksellisiä valintoja tehdessään käsittelemään sorkkaeläimiä muidenkin luontoon kuuluvien eliöiden ravintona, ei vain vahinkoa aihettuvina yksilöinä. Lajit ovat vuosituhansien aikana luoneet tiettyjä riippuvuussuhteita toisistaan ja syystä.
Kantojen laatua arvostamalla saamme aikaiseksi edellä mainittuja elämyksiä, mutta mitä tärkeintä, mahdollistamme kantojen luonnollisen kehityksen. Luonto on vuosituhansien aikana todennut esimerkiksi hirvien uros/naaras suhteeksi 52/48, tälläkin on ollut joku tarkoitus.
Tulisiko metsäkanalintujen pyynnissä keskittyä metsästykseen, joka täyttää omat laadulliset kriteerit mutta myös muun yhteiskunnan vaatimukset kestävälle metsästykselle? Onko helpoimmalla tavalla saatu saalis enää se tavoiteltavin olotila? Vastuullisuus ei enää nykyaikana tarkoita sitä että saat perheelle tai kyläyhteisölle ruokaa vaan sitä että osaat itse ajatella ”toiminko nyt metsästyksen, luonnon ja riistakantojen parhaaksi”. Onko nykyaikana enää tarpeellista ampua soidinpaikalta vanhoja teerikukkoja vai olisiko vastuullisempaa keskittää pyynti iltapäiviin, poikueisiin ja sitä kautta nuoriin lintuihin.
Pitääkö aina? Pitää, meille luonnosta pitäville ja sen tulevaisuudesta huolestuneilla on aina oltava päällimmäisenä mielessä luonto ja sen tulevaisuus. Se toteuttaako sitä pohdintaa ampumalla, ruokkimalla, elinympäristöjä hoitamalla, toimimalla riistahallinnossa, osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun tai minä muuna tahansa osana yhteiskuntaa ei ole merkitystä. Meidän tulee ymmärtää osamme ja vastuumme ekologisista lokeroistamme, sekä riistan, elinympäristöjen ja yhteiskunnan osalta.
Pitää.
Kirjoittaja on ammattiriistanhoitaja, metsästäjä sekä aktiivinen luonnon- ja sen monipuolisuudesta huolehtija