Suomen metsästäjäpiireissä on viime vuosien aikana kohistu paljon siitä, miten byrokratia vaikeuttaa asioita. Tämä koskee sekä riistalihan hyödyntämistä että sitä tärkeintä, metsästäjän ampumaharjoittelua..
Kun oman hirviseurueen mukavat sosiaaliset rata- ja huulenheittotuokiot pikkuhiljaa hiipuvat ikärakenteen ja byrokratian tehdessä tehtäviään, häipyy myös osa siitä mikä on toiminut monessa seurassa liimana. Tarkoitan siis ihan puhtaasti talkoohenkeä. Viimeisen 50 vuotta asiat on tehty yhdistys-muodossa ja nimenomaan talkoilla, koska metsästyksen rahavirrat ovat kapeat ja seuroilla talous tarkkaa.
Koko yhteiskuntaamme heiluttava ikärakennemuutos ravistaa myös pienten ratojen ampumakatosten räystäslautoja. Vanhat eivät enää jaksa ja nuoret eivät enää ehdi. Pikkuhiljaa metsästäjien on siirryttävä yhä isompiin ja isompiin ratakeskuksiin. Ei varmaankaan tarvitse tässä kohtaa mainita, mitä nykyiselle talkoohengelle monessa seurassa on käynyt? Motivaation ja ajan puute tuntuu olevan aika valtakunnallinen haaste seuroille.
Syrjemmällä asia on haaste, isompien keskusten äärellä tietenkin ongelma pienempi. Isoja uusia rataprojekteja on viimeisen parin vuoden aikana polkaistu niin Hyvinkäällä kuin Oulun seudulla. Ruutikankaan uusi ampumakeskus koeponnistettiin onnistuneesti compak sportingin SM-kisoissa ja ei voi muuta kuin nostaa hattua mitä porukka on saanut aikaan. Tahdolla ja talkoohengellä isolta osaltaan hekin toimivat.
Viimeisin projekti jota tekin olette saaneet Vastuullisen Eränkäynnin somessa saaneet seurata, on tämän viikonlopun aikana koeponnistettu Ikaalisten Vatulan ampumaradan uusi, yhdistetty pienoishirvi- ja SRVA-rata.
Ikaalisissakin on ihanteellisesti ymmärretty se, että metsästäjien ampumaharjoitteluun on saatava uusien haasteiden edessä myös uusia tuulia. Vatulassa ollaan toki oltu siinä mielessä ihanteellisessa tilanteessa, että ison ampumakeskuksen sisällä on ollut jo sopiva paikka valmiina. Vanha vajaakäyttöinen 50 metrin pienoiskiväärirata oli hyvä pohja käynnistää hanke, joka vihittiin käyttöön Metsästäjäliiton SM-kisojen yhteydessä, pienoishirveä näytöslajina ampuen.
Itse ratahankkeessa fiksuin osa on, että käyttöastetta ja siten myös investointien kuoletusta kiihdytetään kaksoiskäytöllä. Pienoishirvirataa kun pystyy hyvin hyödyntämään myös SRVA-tehtäviin erikoistuvien metsästäjien harjoitteluun kunhan rakentaa vastaantulevan, eli ns. hyökkäävän karhun/sian radan. Tällä tavalla saadaan radalle varmasti lisää käyttäjiä lähipiirien riistanhoitoyhdistysten tuodessa kilpa-ampujien rinnalle niitä, jotka oikeasti hyötyvät konkreettisimmin tarkoituksenmukaisista harjoittelumuodoista.
Sopivien mahdollisuuksien lisäksi jokainen onnistunut hanke vaatii tietenkin hyvää suunnittelua, projektijohtoa, neuvottelutaitoja ja win-win-tilanteen luomista kaikkien sidosryhmien välille. Tällaiset hankkeet eivät edelleenkään toteudu ilman motivoitunutta talkooväkeä sekä tukijoita, jotka kokevat saavansa hankkeesta hyötyä myös itselleen.
Vatulan tilanteessa tämä näkyy hyvin esimerkiksi siinä, miten radan pohjat rakennettiin. Ammattilaiset maanrakentajat, jotka saattoivat kokea samalla tekevänsä myös itselleen parempia harjoitusmahdollisuuksia, tekivät radalle hyvät pohjat.
Pohjien ollessa laserin suorat, kaivurityönä tehty suora peti sai päälleen ensimmäisenä lahjoituksena saadut ratakiskojen palkit. Vanhat, käytöstä poistetut betonipalkit ovat tukeva sokkeli hiekkaharjuun tehdylle radalle.
Palkeissa olleita valmiita metallilenkkejä hyödynnettiin niin, että niiden päälle laskettiin samansuuntaiset, myöskin lahjoituksena saadut alumiinipalkit. Palkkien alapintaan, molempiin päihin tehtiin leikkaukset joihin ratapalkkien lenkit sopivat. Näin alumiinpalkkien kiinnittäminen ratapalkkeihin oli helppo tehdä läpipulteilla.
Näihin poikittaisiin alumiinipalkkeihin on porattu myös reiät varsinaisten kiskojen säätömekanismia varten. Koska rata elää jonkin verran, ja sen toimivuus perustuu isolta osaltaan suoriin kiskoihin, tehtiin rataan korkeussäädettävät pystykiinnikkeet järeistä pulteista. Niitä avaamalla ja kiristämällä rata saatiin lopullisesti hienosäädettyä suoraan. Pulttien rei’issä on huomioitu myös sivusäätö, eli pulttien reiät ovat itseasiassa jyrsittyjä uria.
Kiskojen liitoskohdissa säädöt tehtiin luonnollisesti tuplana, eli liitoskohtaan mahdollisesti syntyvä ”hammas” saadaan myöhemminkin tarvittaessa säädettyä lenkkiavaimilla helposti pois. Toki alumiinipalkit pultattiin liitoskohdissa toisiinsa myös tukevilla levyillä, joten kiskojen keskinäisen linjauksen muuttuminen on epätodennäköistä.
Ratapalkkien välit täytettiin hiekalla ja koska päällä on kevyttä alumiinia, luulisi painavien betonipalkkien pysyvän paikoillaan. Ratojen moottoreille rakennettiin luonnollisesti riittävät kopit, jotta kelkka tauluineen mahtuu painumaan suojaan. Samassa yhteydessä poikittaiselle radalle rakennettiin tukevista betonilaatoista uudet vallit, koska nyt radalla ammuttaisiin myös järeimmillä mahdollisilla suurriistakivääreillä. Näin katokset, moottorit ynnä muut olisivat suojassa jos jollekin ampujista tulisikin juoksun kanssa ns. kiire…
Rata ja sen kopit tehtiin niin, etteivät ne ole toisiinsa suoraan liitoksissa vaan mahdollinen eläminen saa tapahtua vapaasti toisiinsa vaikuttamatta.
Lopulta rata sai päällensä taulukelkat, jotka vakauden vuoksi tehtiin teräksestä. Tässä kohtaa tarvittiin taas talkooväen omia autotalleja ja kotipajoja, sillä kelkkoihin tehtiin osat täysin käsityönä. Esimerkiksi pyörät sorvattiin nylonista, jotta niihin saadaan oikeanlaiset, junan pyörää muistuttavat laipat.
Kelkoissa huomioitiin myös liikkeen vakautuminen lisäämällä kiskojen ulkopintaan tukeutuvat rissapyörät. Nyt kelkka tukeutuu kiskoihin siis myös molemmilta sivuilta.
Eli, paljon tarvittiin tässäkin kohtaa talkootyötä mutta radan vihkiminen käyttöön onnistui SM-kisojen yhteydessä onnistuneesti. Nyt on vielä hetki aikaa valmistautua alkavaan kauteen, ja varsinkin niihin tiukimpiin tilanteisiin.
Mitä vain saa aikaiseksi kun tahtoa, talkoovoimaa, yhteistyötahoja ja taitoa riittää!
