Peurakausi alkaa olemaan viimeistelyä vaille valmis, ja runsaista kannoista huolimatta luvatkin jo paikoin käytetty. Näin ainakin meillä.
Taas on takana kokemuksia ja elämyksiä täynnä ollut kausi. Se opetti jälleen, jopa 30 vuoden metsästäjäuran jälkeenkin, sekä metsästystekniikoihin että välineisiin liittyviä asioita.
Kertailin niitä mielessäni istuessani tutun ladon hämärässä, siinä jonka suojasta ryhmämme oli saanut jälleen koko kauden nauttia hyvien maanomistajasuhteiden ansiosta. Ampuma-aukosta näkyi kuusimetsän rajaama peltokaistale, jonka keskellä nökötti myös omalla porukallamme rakentama ruokintapaikka. Riistapellosta ei enää tammikuun lopussa paljoa iloa ollut, mutta sen ansiot olivat näkyneet koko kauden sillä viereisen kuusimetsän varjoihin oli lopultakin, useamman vuoden suojelutyöllä saatu kasvamaan pieni kaurispopulaatio. Työ ei ollut helppo, mutta koska oman ryhmän liipasinkuri oli ollut viimeiset viisi vuotta tiukka ja alue muuten suhteellisen hyvin suojassa esimerkiksi pedoilta oltiin tänä kautena jo tilanteessa joka on tämänkin kirjoituksen ydin.
Suomessa on paljon muitakin seuroja joissa ollaan samassa tilanteessa: Valkohäntäpeurojen joukkoon on alkanut ilmaantumaan taas metsäkauriita. Kun muistetaan että kauris on aikanaan metsästetty sukupuuttoon, ainakin itsellä niiden lisääntyminen on ollut arvokas asia. Kauriin metsästys eroaa hieman peuran metsästyksestä, ja siksi on hienoa että niiden palaamisen seurauksena metsästyskulttuuriimme on tullut taas arvokas lisä esimerkiksi erilaisten metsästysmuotojen kautta. Mäyräkoiran edessä kauris käyttäytyy eri tavalla kuin peura, eikä kauriin houkuttelukaan ihan samanlaista ole kuin peuran vastaava. Uutta opittavaa siis, ja sehän tekee metsästäjän elämän aina kiinnostavaksi.
Toki vastuu kannanhoidosta on vielä monin paikoin painavampi kuin valkohäntäpeuran kohdalla. Pienen reviirilauman keskuudessa voi väärän kaurisyksilön kaataminen tehdä pahaa jälkeä seuraaviksi pariksi vuodeksi. Kauriin kohdalla valikoivan metsästyksen merkitystä ei voi liikaa korostaa.
Tämä putkahti selkeästi mieleeni kun sinisen hetken hämärtyessä tajusin että vain vartin istumisen jälkeen pellolle oli ilmestynyt hahmo. Nopea tarkistus muutamaan tärkeimpään kohtaan eli päähän, kaulan asentoon ja kropan malliin antoivat jo vihjeen siitä mistä oli kyse. (Tiedätkö muuten mihin erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota?). Silti jäi päähän vielä jyskyttämään epävarmuus.
Hetken pellolla olevan eläimen touhuja seuratessani kiinnitin huomiota sen käytökseen. Vaikka eläin oli siro ja pienikokoinen, ei tämä yksilö käyttäytynyt kuin peuranvasa yleensä. Ei kai ilves sittenkin ollut saapunut alueelle? Yleensä peuranvasa kävelee tässä kohtaa kautta, pakkassäällä rohkeasti suoraan tutulle ruokinnalle. Tämä yksilö puolestaan oli epäilyttävän levoton, se ei siirtynyt koko aikana ruokapöytään ja katseli taakseen metsään koko ajan. Kun muutaman minuutin päästä pellolle ilmestyi kaksi muuta hahmoa, asia alkoi selkiytymään.
Nyt kun eläimet olivat rinnakkain, epäilys vain kasvoi. Oli aika nostaa katselukiikarit silmille ja ryhtyä tarkempaan tutkimustyöhön. Kyllä, olen aikaa sitten myös todennut että vaikka käyttäisi huippuluokan tähtäintä mikään ei voita kahden silmän tuottamaa kuvaa kun on tarkoitus tunnistaa riistaeläin paremmin. Pelkkä katselukiikarien tuoma valovoima on etu, mutta samalla jää pois tähtäimen läpi yhdellä silmällä siristely ja yksityiskohdat on paljon helpompi erottaa.
Kiikarit silmillä kävin vielä tutun tarkistuslistan läpi: Onko kaula pystyssä ja siro? Kuinka kolmion mallinen pää on, kuinka massiivinen turpa on? Entä kroppa, minkälaisen mielikuvan se antaa? Sitten tietenkin se tärkein eli häntä. Tätä kohdetta jouduin tiiraamaan useampaan kertaan ennen kuin pystyin pilvisen illan hämyssä olemaan varma että parilla kaverilla roikkui häntä tiiviisti takajalkojen välissä. Kolmas ei koko aikana kunnolla näyttänyt peräpeiliään. Nostin kiikarit vielä hetkeksi tarkastelemaan ensimmäisen yksilön päätä, ja samalla havaitsin että nyt kuin eläin oli kääntänyt rintamasuuntansa minua kohti, korvien välissä sojotti juuri korvien korkuiset tapit. Jos käsissäni olisi ollut vähääkään hämärässä pehmeämmin piirtävää optiikkaa, olisivat piikit sulautuneet korviin. Ne olivat pidemmät kuin peuran urosvasalla, mutta eläin pienempi kuin viereiset selkeästi peuranvasaksi tunnistettavat hahmot.
Nyt oli helppo lopulta erotella nuori kaurispukki kahdesta peuranvasasta. Kun toinen niistä siirtyi rohkeasti ruokintakaukalolle ja käänsi kylkensä päin oli aika sijoittaa tähtäimen punapiste ”taskuun” ja lähettää Naturalis liikkeelle. 15 metrin syöksy hankeen ja eettinen riistalaukaus oli taas totta.
Onnistuneen laukauksen jälkitunnelmissa päässä pyöri jälleen monta asiaa. Päällimmäisenä se, kuinka hyvät välineet olivat jälleen vastuullisuuden tae. Laukaistessani tiesin varmasti mitä olen ampumassa ja missä asennossa eläin oli. Laukaus oli helppo sijoittaa oikeaan kohtaan ja siitä todisteena heti automaatin läheltä löytynyt kaato. Se on aina helpotus, tänäänkään ei tullut tehtyä haavakkoa.
Nyt kun tarjolla on noin puoleentoista tonniin esimerkiksi Leican etäisyysmittarilla varustettua Geovid R:ää, ei kynnyksen kunnon katselukiikareiden hankintaan pitäisi olla mahdoton. Vaikka varusteista ja niiden hinnoista käydään myös jatkuvaa keskustelua sosiaalisessa mediassa, tieto tuo varmuutta ja varsinkin vastuullisuutta. Tässä kohtaa varma tieto saaliseläimestä varmisti sen, etten tehnyt vahinkoa kaurispopulaatiollemme.
Ruokinnoilla kun pyörii nykyään useampaakin sorkkaeläinlajia, kannattaa katsoa kaksikin kertaa ennen laukausta.
Kirjoittaja on entinen kilpa-ampuja, nykyinen elämäntapametsästäjä, luonnon suuri ystävä ja teknofriikki.